Lähes kädetön









Kotimme läheisyydessä on luistelukenttä. Matka on mukavan muikea koska luistimet voi laittaa jalkaan jo kotona. Haasteena on vain sitten porukan ähräys kentälle, mutta aina se voittaa paleltuneet sormet.

Ihan rehellisyyden nimissä tunnustettakoon että edellisen kerran olen tainnut käydä luistimilla yli 10 vuotta sitten. Tasapaino on iän myötä huonontunut mutta siitä se alkoi taas harjaantua. Aloitin luistelun kaunokeilla mutta nälkähän se kasvoi syödessä, kun muut touhusivat mailojen ja kiekkojen kanssa; syöttelivät ja lämivät. Ikuisena perfektionistina minä tietty halusin kans peliin mukaan! *Tiedä millainen NHL-tykki minussa kuulkaas piileisikään!* Halusin siis hokkarit.

No ei ois kannattanut.

Eilen sitä riemua sitten riitti aikansa; ennätin tapailla sirklausta ja jarrutusta. olin täpinöissäni; Wau, mahtavaista, kerta kaikkiaan! Vanha koira näköjään voi oppia uusia temppuja!

Paitsi ettei voi.

Vahinko sattui juuri silloin kun sitä vähiten odotin; paikallaan seistessä, jalkoja lepuutellessa. Tiedättekö tunteen kun alkaa kaatua mutta ei voi asialle yhtään mitään? Tietää että kohta sattuu ja kovaa mutta ei auta. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä; ennättää ajatella yhtä sun toista. Pelkäsin kipua joka kohta tuntuisi häntäluussa ja alaselässä. Ja tumps. Oikea käsi otti tahtomattani töyssyn vastaan.

Naps, poikki, katki.









Se siitä. Nyt on hokkarit naulassa (kaunokit myös) ja käyttökäsi paketissa. Onneksi murtuma oli hyväasentoinen, jotain positiivista.




Ja ennätinhän siivotakin ennen ranteen murtumista, sekin on positiivista. ;) Valkoinen tulppanikimppu olohuoneen pöydällä muistuttaa arjen pienistä asioista ja kauneudesta kaiken tämän keskellä,

Turvallista viikonloppua Sinulle!

-T-



Kommentit

  1. Voi ei...ja vielä oikea käsi...On se kumma miten aina pitää työntää ne kädet eteen, kun menee nurin. Viime talvena muutaman kerran kaaduin. Ja tv:ssä joku urpo selittää miten pitää opetella kaatumaan...ei varmasti ole itse koskaan kaatunut. Ei siinä ole aikaa miettiä pään asentoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopas muuta; ei millään kyllä tullut mieleen että kuinkas sitä nyt tässä lentäis persiilleen oikeaoppisesti. Kaikki tapahtui niin äkkiä ja silti niin hitaasti. Tämä on vähän paha että sormet pelaa ja on vähän käytettävissä; ei oikein osaa olla käyttämättä niitä ja se ei taida taas oikein tuota luutumista auttaa. Tästä vuodesta taitaa tulla oikea sairastelun vuosi... :/

      Poista
  2. Voi sinua raukkaa, kun noin ikävästi piti sattua! Nyt ei auta kuin oleskella ja ootella, että käsi kuntoutuu:)
    Mukavaa lauantaita kaikesta huolimatta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sari! Ainakin rauhallisella otteella on tätä lauantaita vietetty! :)

      Poista
  3. No voi pahus sentään!! Pitikin sattua!
    Mutta, vaikka kuinka nyt ärsyttää, niin katoppa asiaa jonku ajan päästä. Näillä sairastamisilla on ollu joku tarkoitus, minkä huomaat vasta jälkeenpäin. Minä olen oikeasti alkanut uskoa siihen, että asioilla on joku tarkoitus (en tarkoita välttämättä uskonnollisesti) vaan ihan vaan niinku elämän kannalta. :) Omasta kokemuksesta voin sanoa, että välillä on ryvetty pohjamutia myöten, kaatuiltu ja noustu ylös. Silloin sitä ei huomaa, mutta näitä "pakkopysäytyksiä" tulee aina silloin tällöin. Mutta, pikaista paranemista nyt kuitenkin! Ja mieti, pystyt kuitenkin kirjottaa tänne blogiin! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anne! Kyllä, minäkin uskon että kaikella on jokin tarkoitus :) Työteho kyllä tippuu van mitäpä tuosta kun toimintakykyä on sentään jäljellä ja pää pelittää edelleen (kuten se nyt pelittää). Kyllä tää tästä vielä voitoksi muuttuu :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos, kun vierailit blogissani!